stressimietteitä

ah ihana stressi; jokaisella sitä löytynee elämästä välillä enemmän, välillä vähemmän. Tuntuu, että stressiä kestää välillä paremmin, ja välillä ei sitten pennin vertaa. Stressi saa minut työskentelemään tehokaammin työpaikalla. Ja menettämään yöunet kotiasioissa. Stressi saa jotain odottaessa minuutit tuntumaan tunneilta. Ja kiireessä tunnit tuntumaan minuuteilta.

Aina kai sitä jotain osaa vähän stressata. Kun elämä on suht mallillaan, niin se voi olla vaikka sitä, että ei tänään lukenut lapselleen kirjaa, kun oli kiire tehdä kotihommia, tai muita tärkeyksiä. Silloin voi vähän itsesäälissä kierien stressata sitä, että on semi-huono-äiti. Tai sitten voi stressata sitä, että onnistuuko iltapala, jota tarjoillaan kylään tuleville ystäville. Joista heistäkään yksikään ei ole mikään master chef. Ja joille ei todellakaan tapaamisesssa ole ykkösasia se gourmetruoka, vaan se että saadaan tavata. Tai sitten voi stressata oleellista asiaa kuten koko talon kuurausta lattiasta kattoon, kun saa yökylään lapsiperheen. Kun eihän talven pimeydessä ketään voi päästää ulko-ovesta sisään, jos ei tyyliin ikkunankarmitkin ole kiillotettu. Kannattiko tuo stressi? Ei todellakaan. Ei penninvertaa!

Nyt olen lumipallon lailla kasvattanut suurempiin, ja suurempiin mittasuhteisiin stressiä aiheesta töihinpaluu. Jo tässä vaiheessa vuotta olen todellakin ainakin nukkunut levottomasti, ja kukkunut myöhään aiheen tiimoilta. Todella fiksua; koska töihinpäaluun aika koittaa loppukeväästä aikasintaan. Eli viiden kuukauden kuluttua. Loppukesästä vasta toivottavasti. Sampun täyttäessä pyöreät kolme vee kesän korvalla, teknisesti työpaikka kutsuisi jo tuolloin kesän korvalla. En ole millään tapaa työtä vieroksuva tyyppi, mutta…

Olen miettinyt miten työnantajalle esitän asiani; perheelleni olisi parasta, että notkuisin kesän vielä kotona kolmiota hoivaamassa. Tiedän, että se on meille kaikille parasta. Tiedän sen sekä sydämessä, että päässä. Tiedän sen ihan sataprosenttisesti. Ja silti rääkkään lähimmäisiäni jankuttamalla asiasta joka kerran kun tapaamme, vähintään pariin otteeseen. Odottaen myötäileviä katseita, ja myhäileviä kommentteja. (ja niitä saankin, höystettynä tsemppaavilla "siis ei ole mitään järkee että menet kesäksi töihin" kommenteilla). Selitän miehelle suu vaahdossa aamulla, ja illalla, miksi elämämme on helpompaa, jos saan olla vielä kesän kotona; Sampun ei tarvitse aloittaa päiväkodissa. Ja jos hänelle parhaaksi paikaksi osoittautuu kevään mittaan pienryhmä, sinne on helpoin päästä suoraan syksyltä. Topon dagis menee kiinni kesän kuumimmiksi lomaviikoiksi. Ja Topo joutuu varadagikseen. Ja siitä varadagiksesta kouluun. Ja Topon maailma järkkyy, kun paikat, ja aikuiset vaihtuvat salamavauhdilla. Ja sitten meillä on ihan kauheaa syksyllä.  Mies kuuntelee yleensä ilkikurisesti hymyillen saarnojani aiheeasta töihinpaluu, ja esittää sairaan ärsyttäviä kysymyksiä. Mutta kun olen itkuun pillahtamassa, ja kaikesta vaahtoamisesta uupunut, toteaa yleensä:"sä olet ihan oikeessa". Siis siinä vaiheessa vasta! Kun pitäisi myhäillä saarnani mukana, ja nyökkäillä hyväksyvästi argumenteilleni. Kauhea kiusanhenki!

Seuraava stressinaihe on se, että haluaako työnantaja takaisin remmiinsä tällaisen kultakimpaleen, jonka meriittilistalla on ns kolme pajatsoa. Pikkutyyppiä, joiden elämä ei ole ihan kuin muilla. Tiedän, että työntekijänä olen tunnollinen. Olen aina ollut tehokas, ja voisin väittää että kolme vuotta sirkustirehtöörin hommissa on tuonut käänteisiin vielä lisää tehokkuutta. Koska elämässä on tullut vastaan oikeasti aika isoja stressitekijöitä, ja stressijuttuja, tuskin notkahdan ja romutun työkiireen, ja työstressin keskellä. Tiedän, että olen tyyppinä hyvä, siis työntekijätyyppinä, muina tyyppeinä luultavasti lähinnä jossain kohtalaisen, ja tyydyttävän välimaastossa. Mutta työnantaja ei tunne noita mahtavia pikkutyyppejä, joiden elämään kuuluu arsenaali lääkärikäyntejä, ja palavereja ja terapiakäyntejä. Ja sitten stressaan vähän lisää. Niitä lääkärikäyntejä, ja palavereja, ja terapiakäyntejä.

Onneksi tunnen itseni ihmisenä ainakin joissakin asioissa jo suht hyvin (sitä se aikuisuus vissiin teettää?); stressi tässä työasiassa nyt liene melkein huipussaan. Kun saan asiat päässäni selväksi, ja eritoten työnantajan kanssa selväksi, voin jälleen palata stressaamaan pahimmassa tapauksessa kolmion asioita. Parhaassa tapauksessa sitä, onko täällä tarpeeksi hyvin siivottu, kun ystis tulee kylään kahville…

Siihen asti yritän ottaa mallia Sampulta, ja rauhoittua. Ja vaikka askarrella. Kaulakoruja.